Lauantaina päätimme lähteä meloen mieheni tädin vieraiksi Latosaareen. Yhdensuuntainen matka Pitkäsalmesta saareen oli reilu 13 km, joten matka sopi myös minulle aloittelijana. Alkutaival Pitkäsalmessa meni melko mukavasti, vaikka muuta veneliikennettä olikin aika paljon.
Vasta Kakskerran kulmalla kääntyessämme Vapparille kohti lounasta/länttä alkoi isompi aallokko. Koko loppupätkän meloimme melko navakkaan vastatuuleen, paria pientä juomataukoa saarten suojissa lukuunottamatta. Aukkopeitteessäni oli reikä jossakin kyljessä ja joka kerta, kun aalto löi vasten, osa vedestä hulahti myös reisille. Välillä käsi oli kyynärpäätä myöten vedessä, kun iso aalto hipoi kainaloita. Viimeisen ison aukon ylityksellä vaahtopäiden keskellä ajattelin kauhulla, että tänne ei ole kaatumista, varsinkaan, kun piti ylittää veneväylä. Koitin katsella tuleeko kaahaavia veneitä, mutta suurimmaksi osaksi pidin mieheni käskystä katseeni Latosaaren linjataulussa ja huusin mielessäni tasatahtiin "VETO! Älä kaadu. VETO! Älä kaadu.".
Lopulta pääsimme perille ja kuin ihmeen kaupalla olin suurimmaksi osaksi kuiva, sillä aallokosta huolimatta en kaatunut. Latosaaressa meitä odotti mukava porukka ja myöhemmin illalla lämmin sauna, uiminen meressä ja muut tutut mökkipuuhat.
Paluumatka seuraavana päivänä oli vielä menomatkaa haastavampi. Jo aamulla mökin vintillä herätessäni kuuntelin tuulen puhaltelua. Se ei tiennyt kovin hyvää melontamatkan kannalta. Onneksi tuuli oli sentään myötäinen, ajattelin, kun katselin salmea puikkelehtiessani pyjamassa pitkin mökin pihamaata. Kokemattoman ajattelua! Myöhemmin, kun menin kajakillani vaahtopäiden sekaan tajusin, että melontataitoni ovat todella huterat. Kovassa myötätuulessa voi olla vaikeaa meloa, jos ei osaa hallita kajakkia hyvin. Pitää osata ohjata kallistaen (en osaa vielä kunnolla), pitää perää melalla (sujuu ehkä jotenkuten) ja surffaustaidostakin (kajakilla, miten??!) on paljon hyötyä.
Jo heti alussa olin vaikeuksissa, kun en saanut ohjattua kajakkiani oikeaan suuntaan. Melon siis kohti rantaa, ajattelin. Mieheni meloi selväsi kauempana rannasta, mutta minä ajattelin, että rannan läheisyydessä on mukavampaa. Typerys. Olin meloa rannan pintaverkkoon, jonka näin vasta viime hetkellä. Lähes paniikissa meloin takaperin minkä pystyin ja ohjasin kajakkini pieneen kaislikkoon. Aallokko keinutti kajakkia ja minä tartuin vapisten kaisloihin kuin hengenhädässä. Kun irrotin viimein kaisloista, ajauduin lähelle pientä hiekkarantaa, josta en olisi päässyt lähtemään, ellei mieheni olisi tullut vetämään minua pois.
Loppumatka Vapparilla oli melkoista menoa myötäaallokossa, mutta tajusin sentään pysytellä lähellä kokeneempaa ja kuuntelin ohjeita selvästi tarkemmin. Muutaman ison aukon ja veneväyläylityksen jälkeen meno rauhoittui selvästi. Viimein edessä siinsi tuttu Pitkäsalmen maisema ja melontavajan valkoinen katto. Pelastus!
Melonnan jälkeen olin aika poikki ja sata kertaa aiempaa viisaampi. Tai ainakin toivon niin... Mutta harvoin asioita oppii ilman kokemusta. Se pätee varmaan melonnassakin. Matkaa kertyi yhteensä 27 kilometriä, joten alkukesän melontasaldo on tähän mennessä jo huimat 93 kilometriä!
Suuret kiitokset Hannalle ja Amille mukavasta mökkivierailusta ja tarjoiluista! Palaamme jälleen, joko veneellä tai ehkä vielä joskus meloenkin... :)
